HEVOSTEN MATKASSA

Hevosten matkassa olen oppinut ja nähnyt vuosien varrella monenlaista.  Ensimmäistä kertaa kohtaan heidän kanssaan surun kasvoista kasvoihin; vai pitäisikö sanoa turvasta turpaan.   Se on ollut lahja. Käsittelen  omaa suruani jälleen näköjään kirjoittamalla ja havainnoimalla kokemaani.  Se kyllä auttaakin. Tunnen sen. 

Hevonen suree siinä missä ihminenkin ja tuntee varmasti muitakin tunteita.  Ei ole montakaan vuotta siitä, kun julkaistiin brittiläinen tutkimus eläinten sielunelämästä.  Koirat ja hevoset kykenevät ymmärtämään ja "kommunikoimaan" ainakin 2-vuotiaan ihmislapsen tasolla.   Pystyn allekirjoittamaan tämän.  Olen monet kerrat puhunut hevosilleni ja viesti on näyttänyt menevän perille.

Nämä kaverukset jäivät lohduttamaan toisiaan (kesä-20).

Hevoseni ovat saaneet elää laumassa.  Se on ihmisen lahja hevoselle. Hevonen on laumaeläin.  Se rakastaa lajitoveriensa seuraa.  Nyt, kun 27-vuotias suomenhevosruunani jouduttiin lopettamaan, se ei tullut laumalleni shokkina, vaan oikeastaan lauma itse teki päätöksen sisäisestä järjestyksestään.  Elänmaailmassa on tietynlaiset säädökset.  Vanhat ja heikot yksilöt syrjäytetään.  Näin kävi tässäkin tapauksessa. Kerron hieman lisää....

Olin valmistautunut pitämään vanhan ruunani kesän yli.  Ajattelin, että kun syötän sille rautakuurin ja C- vitamiinlisän, niin ehkäpä se vahvistuu ja jaksaa kesän loppuun.  Viimeistään silloin olin ajatellut, että sen aika on täynnä. Viikko sitten luonto kuitenkin päätti toisin.  Toinen ruunistani, joka aina oli alistunut tälle voimakastahtoiselle vanhukselle, nousikin niskan päälle.  Se halusi selvästi osoittaa, kuinka entinen laumajärjestys ei enää vetele.  Tilanne eskaloitui siihen pisteeseen, että hevoset oli erotettava toisistaan.  Enkä kuuna päivänä olisi uskonut niin käyvän!

Hevoseni palveli aina auliisti, kun sillä ratsastettiin (kesä-20). 

Seuraavana päivänä ruuna, joka oli pyrkinyt valtiaaksi, tuli pihaan lankojen alta, asettui vanhuksen vierelle aivan kuin anteeksi pyydellen ja ne kaksi söivät ruohoa rinta rinnan. Tämäkin ele yllätti.  Näiden kahden välillä saattoi aistia yhteyden.  

Kun lähtöhetki vanhalle hevoselleni tuli, otin muun lauman talliin.  Kokenut metsästäjä ampui hevoseni tontillemme, minne kaivoimme sille syvän hautakuopan.  Luulenpa, että laukaus tavoitti lauman muut hevoset tallissa. Itse en tohtinut jäädä paikalle.  Annoin miesväelle tehtäväksi hoitaa homman loppuun.  Miehet hoitivatkin sen hienosti.  Mieheni kertoi, kuinka hevoseni oli astellut hautapaikkansa viereen kunniakkaasti.  Lähtö tapahtui hetkessä.  Kipuja ei ollut. 

Tänään sain todistaa lauman surua tapahtuneesta.   Ystäväruunan poskilla helmeilivät aidot kyyneleet ja toinen ruuna lohdutteli sitä pihattovajassa.  Otin hetken videolleni. Kävin silittämässä ruunan päätä.  Se oli aidosti ikävissään kaverinsa lähdöstä.  Näyttää kuitenkin siltä, että läsnäoloa ja lohdutusta on omasta takaa. Ja, ruokakin maistuu.  Kahdella ruunallani on vielä 1-vuotiaan varsan komentaminen kontollaan.  Heillä on siis tehtävää.  Perintö jäi.  Se on ystävyys ja rinnalla kulkeminen.  Loppuun saakka.  

Katja-Leena