VALITUSVIRTENI
Minulla on, myönnän sen, taipumus märehtiä omissa epäonnistumisissani, tekemättä jättämisissäni, sanotuissa sanoissani ym. sellaisessa. Se on taito, minkä varmasti osaan. Muusta osaamisestani en ole läheskään niin varma. En tiedä, olenko koko elämäni saanut kuulla, kuinka asiat ovat huonosti. Huomasin jälleen, kun menin käymään eräässä paikassa, kuinka minulle tultiin heti valittamaan, vaikka asia olisi voitu esittää miehelleni, joka oli tilanteessa vastuussa. Minä olin vain vierailulla. Minusta tuntuu nykyisin siltä, että oikein vedän kaiken maailman valitukset puoleeni.
Minusta tuntuu, että kaikki maailman vääryys, pahuus, epänonnistuminen jne. ovat minun vikani? Mikä tässä oikein mättää? En aio valehdella sitä, että joinakin päivinä minusta on tuntunut, kuinka olisi ollut parempi, etten olisi syntynytkään. Ihan sen vuoksi, että tunnen olevani vastuussa ihan kaikesta ja epäonnistunut siinä.
Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt viedä itseni pois tästä läävästä. Minun olisi pitänyt jo aikoja sitten ryhdistäytyä ja pitää paremmin puoliani. Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt lyödä tietyt ovet kiinni ja jatkaa toisaalle. Niin, olisi pitänyt! Mutta, enpä vain ole sitä tehnyt. Miksi en ole sitä tehnyt?
Tänään pohdin asiaa siltä kannalta, että kun ihmistä alkaa panta kiristämään, onko se helpompaa oikeastaan ottaa ja lähteä? Onko se lopulta vastuuta? Mistä siinä otetaan vastuuta? Otanko vastuuta omasta hyvinvoinnistani, vai vastuuta perheestäni ja yleensäkin muista ihmisistä? Onko olemassa vastuuta, joka huolehtii, että kaikilla on hyvä olla? Itse asiassa, milloin voi tietää, koska tulisi lähteä jostakin pois?
Niin, jokainen voi tehdä vain ja ainoastaan omia päätöksiään. Me kannamme niistä vastuun. Minä olisin voinut kerätä kamppeeni ja lähteä joistakin tilanteista. Olisin voinut kaapata aikoinaan pienet lapset mukaani, ja lähteä pois joistakin tilanteista. Olisin voinut paeta joistakin tilanteista ja pyyhkiä pölyt jaloistani. Tätä pohdintaa voisi jatkaa loputtomiin. Miksi en ole tehnyt niin?
Onko kuitenkin niin, että kaiken lähtemisen ja jättämisen takaa loistaa armo? Onko niin, että kun on päättänyt pysyä aloillaan, sietää keskeneräisyyttä, sietää omia ja toisten vammoja, käydä läpi suuriakin ahdistuksia ja kipuja, luopumista ja tuskaa, voi sanoa että vain ja ainoastaan Jumala on kantanut niiden yli? Olisinko kuitenkin lähtemällä, ja jäämällä kokematta näitä kaikkia, tullut kenties vielä enemmän vajaaksi ja rikotuksi? Niin, kuka tietää; Vasta kerran tulevat vastaukset näihin kaikkiin. Ehkä.
Voitko antaa minulle anteeksi, etten ole lähtenyt? Jos voit antaa, ehkä minäkin voin antaa itselleni anteeksi.
Katja-Leena
Minusta tuntuu, että kaikki maailman vääryys, pahuus, epänonnistuminen jne. ovat minun vikani? Mikä tässä oikein mättää? En aio valehdella sitä, että joinakin päivinä minusta on tuntunut, kuinka olisi ollut parempi, etten olisi syntynytkään. Ihan sen vuoksi, että tunnen olevani vastuussa ihan kaikesta ja epäonnistunut siinä.
Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt viedä itseni pois tästä läävästä. Minun olisi pitänyt jo aikoja sitten ryhdistäytyä ja pitää paremmin puoliani. Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt lyödä tietyt ovet kiinni ja jatkaa toisaalle. Niin, olisi pitänyt! Mutta, enpä vain ole sitä tehnyt. Miksi en ole sitä tehnyt?
Tänään pohdin asiaa siltä kannalta, että kun ihmistä alkaa panta kiristämään, onko se helpompaa oikeastaan ottaa ja lähteä? Onko se lopulta vastuuta? Mistä siinä otetaan vastuuta? Otanko vastuuta omasta hyvinvoinnistani, vai vastuuta perheestäni ja yleensäkin muista ihmisistä? Onko olemassa vastuuta, joka huolehtii, että kaikilla on hyvä olla? Itse asiassa, milloin voi tietää, koska tulisi lähteä jostakin pois?
Niin, jokainen voi tehdä vain ja ainoastaan omia päätöksiään. Me kannamme niistä vastuun. Minä olisin voinut kerätä kamppeeni ja lähteä joistakin tilanteista. Olisin voinut kaapata aikoinaan pienet lapset mukaani, ja lähteä pois joistakin tilanteista. Olisin voinut paeta joistakin tilanteista ja pyyhkiä pölyt jaloistani. Tätä pohdintaa voisi jatkaa loputtomiin. Miksi en ole tehnyt niin?
Onko kuitenkin niin, että kaiken lähtemisen ja jättämisen takaa loistaa armo? Onko niin, että kun on päättänyt pysyä aloillaan, sietää keskeneräisyyttä, sietää omia ja toisten vammoja, käydä läpi suuriakin ahdistuksia ja kipuja, luopumista ja tuskaa, voi sanoa että vain ja ainoastaan Jumala on kantanut niiden yli? Olisinko kuitenkin lähtemällä, ja jäämällä kokematta näitä kaikkia, tullut kenties vielä enemmän vajaaksi ja rikotuksi? Niin, kuka tietää; Vasta kerran tulevat vastaukset näihin kaikkiin. Ehkä.
Voitko antaa minulle anteeksi, etten ole lähtenyt? Jos voit antaa, ehkä minäkin voin antaa itselleni anteeksi.
Katja-Leena
Kommentit