ELÄMÄ, JOLLA ON PÄÄMÄÄRÄ

 ELÄMÄ, JOLLA ON PÄÄMÄÄRÄ

“Jokaisella matkalla on suunta. Ilman päämäärää ihminen alkaa kiertää kehää.”

Apostolinen seurakunta eli jatkuvassa odotuksessa. He eivät odottaneet vain parempia aikoja tai menestystä maan päällä. He odottivat Herraansa.

Paavali kirjoittaa:

“Meidän kansalaisuutemme on taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi.” (Fil. 3:20)

Heidän katseensa oli eteenpäin.

Siksi he kestivät vainot.

Siksi he iloitsivat kärsimyksissä.

Siksi he uskalsivat luopua omastaan.

He tiesivät, että heidän työnsä Herrassa ei ollut turhaa.

Mihin katseemme on tänään kiinnittynyt?

Nykyihminen käyttää valtavan osan ajastaan itseensä.

Miten minä voin?

Mitä minä tunnen?

Miten minä toteutan itseäni?

Mitä minä haluan?

Tämä näkyy valitettavasti myös seurakunnassa. Kun katse siirtyy Kristuksesta omaan sisimpään, ilo alkaa hiipua. Ihminen alkaa mitata hengellistä tilaansa tunteillaan eikä Jumalan lupauksilla.

Silloin pienikin vastoinkäyminen tuntuu musertavalta.

Raamattu kutsuu kuitenkin aivan toisenlaiseen elämään.

“Kiinnittäkää katseenne Jeesukseen, uskon alkajaan ja täyttäjään.” (Hepr. 12:2)

Tutkimus tukee tätä havaintoa

Mielenkiintoista on, että myös nykyinen psykologia on päätynyt samaan suuntaan.

Laaja, lähes 489 000 ihmistä käsittänyt meta-analyysi osoitti, että ihmisillä, jotka kokivat elämällään olevan selkeä tarkoitus, oli noin 30 % pienempi ennenaikaisen kuoleman riski kuin niillä, joilta tarkoitus puuttui.  

Jo aiemmin pitkittäistutkimuksissa havaittiin, että elämän tarkoituksellisuus ennustaa parempaa psyykkistä hyvinvointia, suurempaa sinnikkyyttä ja pidempää elinikää.  

Tiede ei tietenkään kerro, mikä ihmisen päämäärän pitäisi olla.

Siihen vastaa Jumalan sana.

Kristityn päämäärä ei ole menestys vaan Kristus

Paavali sanoo:

“Unohtaen sen, mikä on takanapäin, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessä, minä riennän kohti päämäärää.” (Fil. 3:13–14)

Kristitty ei elä menneisyydestä.

Ei pelosta.

Ei tämän maailman toiveista.

Hän elää tulevasta.

Kristuksen kohtaamisesta.

Onko Herran paluusta puhuminen pelottelua?

Nykyään joskus sanotaan:

“Älkää puhuko ylöstempauksesta tai lopun ajoista. Se ahdistaa ihmisiä.”

Mutta kysyn:

Pelottiko Jeesus?

Vai lohduttiko Hän omiaan?

Jeesus sanoi:

“Älköön teidän sydämenne olko murheellinen… Minä menen valmistamaan teille sijaa… ja tulen takaisin.” (Joh. 14:1–3)

Paavali kirjoittaa ylöstempauksesta:

“Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:18)

Raamatussa Kristuksen paluu ei ole ensisijaisesti kauhukuva.

Se on morsiamen toivo.

Sulhasen lupaus.

Kodin odotus.

Jos morsian pelkää sulhasensa saapumista, ongelma ei ole sulhasessa.

Lupaukset ruokkivat uskoa

Apostolinen seurakunta eli lupauksista.

He muistivat:

• “Minä olen teidän kanssanne joka päivä.” (Matt. 28:20)
• “Minä tulen pian.” (Ilm. 22:20)
• “Hän muuttaa meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi.” (Fil. 3:21)
• “Kun Kristus ilmestyy… silloin tekin ilmestytte hänen kanssaan kirkkaudessa.” (Kol. 3:4)

Nämä eivät olleet vain oppeja.

Ne olivat heidän elämänsä ravintoa.

Lopuksi

Ehkä suurin hengellinen ongelmamme ei ole se, että puhumme liikaa Jeesuksen paluusta.

Ehkä ongelma on päinvastainen.

Olemme puhuneet siitä liian vähän.

Kun seurakunta lakkaa katsomasta ylöspäin, se alkaa katsoa sisäänpäin.

Kun katse kiinnittyy omaan minään, voimat ehtyvät.

Mutta kun katse kohoaa Kristukseen ja Hänen lupauksiinsa, syntyy toivo, ilo ja kestävyys.

Siksi seurakunnan tehtävä ei ole ruokkia pelkoa, vaan vahvistaa toivoa.

Ja seurakunnan suurin toivo kuuluu edelleen samoilla sanoilla kuin Raamatun viimeisellä sivulla:

“Hän, joka tämän todistaa, sanoo: ‘Totisesti, minä tulen pian.’ Aamen. Tule, Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20)

(Saarna Ikaalisten vapaasrk:ssa 19.7.2026)

K-L Klinga