Mielipide-kirjoitukseni Oivassa 13.3.2024

Pirhan tulkinta vei jalkojenhoitajilta pätevyyden – ”Ikävintä olisi, jos asiakas ei tämän vuoksi mene ollenkaan hoitoon” -otsikko Oivan nettiuutisissa 5. maaliskuuta herätti haluni tarttua kynääni jälleen. 

Tähän on tultu. Enää ei anneta painoarvoa ihmisen työkokemukselle ja aikaisemmille saavutuksille. Olemme saapuneet merkillisten tulkintojen ja vaatimusten vyöhykkeelle. Kysymykseni kuuluu: kuka tämän vyöhykkeen haltija oikein on?

Itse pitkään työelämässä olleena annan kokemukselle suurta arvoa. Kun vertaan vastavalmistunutta ja kokematonta hoitoalan työntekijää tai alanvaihtajaa sellaiseen, joka on esimerkiksi tietyn ihmisryhmän parissa työskennellyt vuosia, osaaminen ei tietenkään voi yltää samalle tasolle. Tämä on maalaisjärjelle selvää, mutta nykyäly ei sitä ymmärrä.

Kerronpa jälleen tositarinan omasta elämästäni: valmistuin apuhoitajaksi vuonna 1989 Pirkanmaan terveydenhuolto-oppilaitoksesta. Opiskelin ammattiin ensimmäisen lapseni syntymän lomassa ja suoritin opinnot lopulta omaan tahtiini. Apuhoitajakoulutus oli tuohon aikaan todella kattava. Sain olla mukana leikkauksissa, ambulanssissa ja kätilön mukana synnytyksissä. Se kattoi kaiken tarpeellisen sairaanhoidon osaamisalassa. Pian nimike vaihtui perushoitajaksi.

Tein hoitotyötä laajalti eri yksiköissä. Opiskelin työn ohessa kriisityötä ja erilaisia terapiatutkintoja. Suoritin erikoisammattitutkinnon, jonka sanottiin antavan pätevyyden asiantuntijatehtäviin. Sitten Ikaalisten kaupunki vaati minulta, että on suoritettava lähihoitajatutkinto. Eli jouduin ikään kuin aloittamaan alusta, menemään koulunpenkille uudelleen! Asiaa perusteltiin sillä, ettei minulla ollut sosiaalipuolen pätevyyttä. Lähihoitajatutkinto antaa sellaisen.

En tiedä, kuka näitä polkuja kehittelee ja keksii. Mielestäni järjestelmää pitäisi kehittää niin, ettei ihmisille synny tunnetta, että heidän ammattitaitoaan ja pätevyyttään epäillään. Itsellänikin oli plakkarissa useita opintoviikkoja sosiaalipuolelta, uskallan väittää, että enemmän kuin nykyinen lähihoitajakoulutus käsittää. Ja silti koulunpenkille pantiin.

Hammasta purren selvitin opintoni työni ohella. Varsinaisesti mitään uutta ja mullistavaa en oppinut. Vastaani on tullut ihmetteleviä kysymyksiä: Miksi nainen joutuu tässä maailmassa lukemaan ja opiskelemaan hamaan harmauteensa saakka, vaikka työkokemusta ja osaamista on kertynyt siihen mittaan, että työstään selviää? Miksi?

Ehkäpä joku oppii tästä, ehkä ei. Koin tarpeelliseksi jakaa oman kokemukseni. Sinä, joka koet tulleesi ylikävellyksi, älä lannistu. Vielä on niitäkin, jotka sinua ja osaamistasi arvostavat!

Katja-Leena Klinga