KUN MASENNUS VALTAA MIELEN

Omat voimavarat on hyvä tuntea. Mihin asti jaksan ja kykenen? Mitkä merkit kehossani kertovat uupumuksesta? Milloin on syytä hiljentää tahtia? On monenlaisia kysymyksiä. 

Ensimmäinen uupumisjaksoni ajoittuu ensimmäisen lapseni syntymän jälkeiseen aikaan. Tein silloin apuhoitajaopintojani loppuun, yksi parhaista ystävistäni kuoli ja olin juuri saanut ensimmäisen lapseni. Avioliittokin oli melko tuore. 

Aloin saada paniikkikohtauksia. Ne tulivat tunteena, että happi loppuu ja mieleeni iski välitön kuolemanpelko. Kävin lääkärissä, joka totesi että hyperventiloin. Veressäni oli liikaa hiilidioksidia. Tosiasiassa hengittelin sisääni ylimääräistä happea. Silloin vielä paperipussiin hengittäminen auttoi. 

No, tästä selvittiin. Perhe kasvoi ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Siellä opiskelimme molemmat puolisoni kanssa. Jälleen uuvuin. Oireet olivat tällä kertaa pahempia. Olin pari viikkoa sänkyni päällä sikiöasennossa ja varma, että kuolen. Tosiasia oli, että terveyskeskus lääkäri ei ollut neuvonut minua lääkkeiden lopettamisen suhteen.  Vaivuin syvään masennukseen ja lähes psykoottiseen tilaan. Mutta, siitäkin selvisin. 

UUPUMISJAKSOJA TYÖELÄMÄSSÄ

Työelämän tahti ja vaatimukset ovat kasvaneet vuosien saatossa huimasti. Vaikka on kouluttautunut ja työn ohessa vielä opiskellut yhtä sun toista lisää, vaatimukset ovat kovat. Hoitotyössä joutuu suorittamaan kaikenlaisia "lisenssejä" tämän tästä pitääkseen taitonsa ja lupansa yllä. Välillä se tuntuu kohtuuttomalta. Kun yhdestä pääsee, on toinen jo vastassa; On lääkeluvat, on ensiaputaidot, on muut alaan liittyvät koulutukset, on tietoturvallisuutta koskevat koulutukset ja paljon muuta. Eikä se vielä mitään, sillä kaikki em. tulee suorittaa arjen työtaakan keskellä. 

On sanomattakin selvää, kuinka nykyinen hoitotyö kuormittaa. Tekijöistä on pula ja ne, jotka vastuullisesti työtään tekevät, pistävät kaikkensa peliin. 

Enää en häpeä uupumustani. Sanoin lääkärille, että alan olla sinut asian kanssa. Masentunut mieli ei nouse lehtereille huutelemaan innostuksissaan kaikesta; se tarttuu helpommin epäkohtiin. Ja, niitähän riittää.                         

                                            -  Katja-Leena