LUONTOKIN JO OPETTAA - VANHEMMUUDESTA

On ollut ilo oppia asioita luonnon opettamana, kun olen saanut seurata suomenhevostammaani ja sen tämän kesäistä varsaa yhdessä. Tänään tallissa lantaa talikoidessani, lähti mielessäni liikkeelle asioita, jotka puhuivat minulle vanhemmuudesta enemmänkin; siitä kuinka jo luontokin opettaa. 

1.  VANHEMMAN TEHTÄVÄ ON NOSTAA JALKEILLE

Kun varsani Watti syntyi, sillä oli enemmän koipia kuin hevosta. Näytti siltä, ettei se tulisi pääsemään ikinä pystyyn. Sen jalat menivät sikin sokin ja varsa oli pitkän tovin lattian rajassa, täysin avuttomana nousemaan pystyyn. 

Onneksi olin lukenut erilaisia varsotusoppaita ja ymmärsin, että pystyyn nousemisessa saatetaan tarvita apua.  Ennen kuin ehdin reagoida asiaan, tuli emätamma luokseni puskemaan turvallaan minua liikkeelle kohti varsaa. Se halusi selvästikin kertoa minulle, että nyt tarvitaan avuksi ihmiskättä; Hevosella kun ei ole käsiä. 

Niinpä teimme työnjaon mieheni kanssa. Toinen kannatteli varsaa ja toinen levitteli sen jalkoja irti toisistaan.  Pikku hiljaa, noin parinkymmenen minuutin jälkeen, näytti siltä, että jalat vahvistuivat ja alkoivat viimein kantaa pikkuista.  Sitten olikin jo aika päästä emän nisille nauttimaan ensimmäiset ternimaidot. 

Vanhemmuuteen kuuluu, että huolehditaan jälkeläistemme jaloilleen pääsemisestä; so. kasvatusta.   On tärkeää ottaa myös kaikki apu vastaan, mitä on tarjolla.  Joskus saatamme olla itse ikään kuin  kädettömiä. Silloin toiset voivat tulla avuksemme. Isovanhemmat, ammattituki; kaikki auttajatahot ovat arvokkaita silloin, kun niitä tarvitaan. 

2. VANHEMMAN TEHTÄVÄ ON SUOJELLA JA VARJELLA

On surullista, mihin vanhemmuus on viime aikoina ajautunut. On liikaa kiirettä ja  pyrkimyksiä edetä niin, ettei lapsen huomioonottamiselle jää riittävästi tilaa. Väitänpä, että tämä näkyy myös syntyvyyden tilastoissa. Ihmiset eivät enää halua lapsia, sillä oma parisuhde ja muu hyvinvointi nousevat tärkeämmälle sijalle.  Vanhemmuus on ahkeruuslaji yhä.  Lapsen tulo mullistaa maailman, se on totta. 

Tämä skenaario näkyy selvästi myös hevosjalostuksen puolella. Ennen hevoset elivät laumoissa ja varsoja syntyä tupsahteli luonnollisesti muiden joukkoon. Nykyään siitostammat ja -oriit ovat erikseen. Oma tammanikin on palkittu laatutamma jalostukseen. Ja, hyvin se tehtävänsä hoitaakin. 

Tammani tarkisti joka ikisen rasvatuubin ja antamani makupalan varsalle ennen kuin saatoin sen antaa.  Oli useita tilanteita, missä lähestyin varsaa kädessäni jotakin uutta ja ihmeellistä; mutta enpä päässyt tammani ohi, ellei se ensin saanut haistaa ja usein jopa maistaa tuomaani. 

On tärkeää olla liikkeellä lapsen parhaaksi. Lasta on kyettävä suojelemaan asioilta, mitkä vahingoittavat sitä.  Lasta ei pidä myrkyttää tämän maailman asioilla.  Hän on vielä kykenemätön suojelemana itse itseään.  Kun katselin tammaani, tämä tuli heti selväksi.  Varsa ei kykene pitämään puoliaan " pahaa maailmaa " vastaan.  Toisinaan saa lukea uutisista, kuinka laumassa juuri varsa on joutunut pedon kynsiin.  Se on heikko ja puolustuskyvytön. 

3. VANHEMMUUS JA KODISTA IRTAANTUMINEN

Tämä vaihe minulla on tammani ja varsani kanssa vielä edessä, mutta sitä valmistellaan koko ajan. Tulee aika vierottaa varsa emästään.  Olen lukenut tästäkin paljon ja saanut ystäviltäni hyviä vinkkejä. Uskon, että tulemme siinä onnistumaan.

Luontokin opettaa sen, että on aika irtaantua omista vanhemmistaan ja lähteä rakentamaan omaa pesää. Mikäli irtaantumista ei tapahdu, se näkyy monenlaisena lieveilmiönä aikuisuuden kynnyksellä ja joskus koko aikuisuuden ajan.  Jokainen on yksilö ja erilainen; kasvatus ja olosuhteet muokkaavat meitä. 

Psykoterapeutti Saara Kinnunen sanoi luennossaan naistenillassa, missä olin kuuntelemassa hänen puhettaan näin: "Jos lapsi on kiinnittynyt äitiinsä hyvin, hän myös irtaantuu hyvin". Tämä oli hyvin sanottu. Lapsi, joka on saanut riittävästi rakkautta, tukea ja oppinut seisomaan omilla jaloillaan, uskaltaa lähteä.  Hän on saanut elämäänsä niitä eväitä, joiden kanssa on turvallista jatkaa elämäänsä kohti omia unelmiaan ja tavoitteitaan. 

Usko Jumalaan on kalliopohja sekä vanhemmuuteen että kasvuumme kehdosta hautaan.  Toisinaan jokin palanen elämässämme järkkyy ja koemme epäonnistuvamme, kuitenkin voimme luottaa Häneen. Hän kykenee antamaan meille korvaavia kokemuksia matkamme varrella. Itsekin olen niitä kokenut. Minut on viety kerran aikuisuuden kynnyksellä jopa " takaisin äitini kohtuun ".  Kun tulin sieltä uudestaan ulos, olin vapaa. 

VAHVOINA LOPPUUN SAAKKA!

Katja-Leena